Moikka taasen, kuulumisia täältäkin suunnalta. Huulibiobsia oli kerrassaan kamala toimenpide. Puudutepiikkejä tuikattiin koko alahuuli täyteen. Näytepaloja napsittiin melkoinen määrä ja se tunne kun sylkirauhasia revittiin huulesta....jaikssss! Pari päivää huuli oli turvonnut ja mustelmainen ja turvonneelta alueelta kuoriutui koko iho pois. Itsesulavat tikit oli vitsi, sillä ne eivät todellakaan sulaneet vaan aiheuttivat järkyttävää kipua ja painetta. Viikon päästä en pystynyt enää syömään käytännössä mitään suullani, joten vaadin miestäni leikkaamaan tikit auki ja poistamaan ne asiaankuuluvilla välineillä. Kipu helpotti saman tien ja syöminen alkoi luonnistua päivä päivältä paremmin. Leikkaushaavan kohdalle nousi kuukauden päivät inhottavia rakkuloita, en tiedä mitä olivat mutta kipeitä ja kurjia. Lisäksi purin toistuvasti huuleen haavan ympäriltä, joka oli turvoksissa. Tulokset olivat onneksi puhtaat, eli ei siis sjögreniä.
Kävin myös enmg-tutkimuksissa, joista sain puhtaat paperit. Neurologin vastaanotolla kohtaaminen nuorehkon naislääkärin kanssa oli inhimillinen ja hän kuunteli pitkää sairaskertomustani keskittyneesti. Jälkeenpäin lukiessani kannasta tekstiä, voin todeta että ensimmäinen lääkärin lausunto, jossa ei ollut asiavirheitä ja kertomukseni oli kokonaisuudessaan oikein. Lääkäri ymmärsi myös sen, että oireeni ovat kovin moninaiset ja vaikka diagnoosia ei löytyisikään, se ei silti tarkoita etteikö oireeni olisi todellisia. Hän myös mainitsi autoimmuuniperäisen oireilun mahdollisena, borrelioosista mainitessani hän ei ottanut siihen kantaa. Joka tapauksessa neurologi halusi vielä teetättää tuntokynnysten testaamisen mahdollisen ohutsäieneuropatian poissulkemiseksi. Itse olin vastaan tätä, mutta lääkäri ylipuhui minut tutkimukseen. Olen vaan niin kyllästynyt tähän metsästämiseen ja varsinkin kun oireet ovat selkeästi nyt rauhoittumaan päin.
Tuntokynnysten testaus tehtiin kämmenien peukalon sisäsyrjältä molemmista käsistä sekä jalkateristä nilkan alueelta ja minun tapauksessani vielä jalkapohjista. Tutkimukseen varattu tunnin aika ylittyi melkein tuplasti, sillä raajani olivat niin jääkylmät että niitä jouduttiin lämmittelemään kuumapakkauksilla. Tutkittaviin kohtiin asennettiin pieni 3cmX3cm kokoinen boxi, josta lähti paksu johto jolla säädeltiin iholle erilaisia lämpötilan vaihteluita. Kädessä olevaa merkinantopainiketta piti painella aina kun tunnisti iholla lämmönvaihtelun. Jotain epänormaalia tuntoaisteissani on, mutta tuloksia en ole vielä saanut.
Lopetin cowdenin melko pian edellisen kirjoitukseni jälkeen ja sinnittelin lopetuksesta johtuvat kivut. Tällä hetkellä kipuja on melko vähän, mutta edelleen vasen puoleni oireilee epänormaalina lihasten jännittymisenä pikkurilli-nimetön ja pikkuvarvas-nimetön- akselilla. Olen ilokseni pystynyt aloittamaan kuntosalitreenin ilman sanottavaa voinnin heikkenemistä. Tällä hetkellä olen pystynyt treenaamaan täysipainoisesti 3-4krt viikossa. Olen tästä äärimmäisen kiitollinen ja iloinen. Pelkään edelleen tilannetta, että voinnissani tapahtuisi samanlainen romahdus kuin.....kolme vuotta sitten. Aivan järkyttävää tajuta, että tämä on vienyt elämästäni lähes kolme vuotta. Tämä aika näyttäytyy minulle nyt näin jälkeenpäin tarkasteltuna mustana pelottavana aukkona. Ahdistun ajatellessani sitä kivun ja epätoivon määrää kaikesta epätietoisuudesta puhumattakaan. Tuntuu, että kaiken tämän kokeneena voin vain kehottaa pitämään huolta suoliston kunnosta, sillä koen että kaikki johtui omalla kohdallani nimenomaan suoliston tilan pettämisestä ja se johti koko elimistön totaaliromahdukseen. Alan pikku hiljaa kuitenkin luottamaan omaan kehooni. Nämä oireet mitkä vielä ovat, niin kykenen ne hyväksymään ja sietämään. Matkan ja taistelun varrella olen myös todennut, että lääkkeet eivät sovi keholleni moninaisten sivuvaikutusten vuoksi. Ilmeisesti olen ns. erityisherkkä ihminen ja siihen on vain totuttava että lääkkeelliset keinot aiheuttavat pääsääntöisesti minulle oireilua. Viimeisimpänä VTI-tulehdus, johon syömäni antibiootti nostatti koko kehon ryynimäisen ihottuma/näppylärokon.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että alan jatkamaan elämääni siitä, mihin se lähes kolme vuotta sitten pysähtyi. Olen tästä ikionnellinen ja toivon, että joku saa tästä kirjoituksestani uskoa ja luottoa omaan taisteluunsa ja toipumiseensa.
